Oikeassa elämässä puhaltaa urakalla, some hiljenee

Blogissa on ollut hiljaista, pahoittelut siitä. Hiljaisuus on ollut merkki siitä, että tosi elämässä tapahtumia ja energiasyöppöjä on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Ruuhkavuodet eivät tunnu oikein aina riittävältä kuvaukselta omaan elämäntilanteeseen. Monien roolien naisen on ollut taivuttava moneen. Ihan kaikilta osa-alueilta ei sentään onneksi ole tuullut, mutta etenkin joulun alla vietettiin puolisoni kanssa monia unettomia öitä uusperhe-elämän mutkissa ja minä myös yrittäjyyden varjopuolien kanssa!

Ihan kaikkea en oman elämäni tapahtumista tällä kertaa halua blogiini avata, mutta hiljaisuuteni sai minut pohtimaan yleisemmin sitä, miten kerromme elämästämme ulospäin, oli se sitten kaveripiiri, laajennettuna sosiaalisen median seuraajat tai tällainen hieman julkisempi tapa kuten blogi. Vaalimmeko sitä kultareunaista pintaa ja ihannekuvaa, jollaisena haluaisimme itsekin elämämme nähdä vai kerrommeko totuuden kaikessa rosoisuudessaan vai kenties jotain siltä väliltä?

Mietin tätä samaa asiaa myös vuoden vaihteen aikaan, kun seurasin omien ystävieni ja tuttavieni jouluisia ja etenkin uudenvuoden päivityksiä. Onhan se mukava lukea miten ihanat ja suloiset lapset ovat kasvaneet ja miten upeita matkoja on tehty ja kuinka kiitollinen saa olla uskomattoman kannustavasta puolisosta ja miten upea mennyt vuosi onkaan ollut. Jotenkin jään kuitenkin aina näissä miettimään sitä, että tätäkö se todellinen elämä on. Entä se toinen puoli totuudesta?

Otin esimerkinomaisesti kuvan kotimme olohuoneesta juuri siivouksen jälkeen, silloin kun se olisi ”somekunnossa” ja sitten siitä ei niin mairittelevasta arkemme todellisuudesta, ehkä se havainnollistaa sitä mitä ajan takaa,  vaikka en tässä tarkoitakaan vain siistiä kotia, vaan yleisemmin koko elämää.

Ja vielä niistä uuden vuoden päivityksistä… En tarkoita, etteivätkö lapset olisi ihania tai puolisot varmasti kannustavia tai että olisin kateellinen kaikista upeista matkoista, joille muut ovat ehtineet (okei myönnän, tässä hässäkässä olen kyllä kateellinen niistä matkoista!), mutta miksi piilotamme sen tasaisen arjen tai vähän rosoisemmankin puolen elämästä, kun se varmasti jokaisessa perheessä on aivan yhtä totta. En tarkoita sitä, että omaa onneaan ei saisi jakaa, tottakai saa ja pitääkin jakaa ja olla onnellinen onnestaan. En tarkoita myöskään sitä, että ajattelisin, että koko oma elämä kannattaa suodattamatta kaataa nettiin, tiedämme varmasti kaikki, mitä riskejä siihen sisältyy. Tarkoitan mielikuvia, joita luomme siitä, mikä on tavallista ja normaalia.

Olen miettinyt tätä kätilövuosieni aikana myös paljon työni näkökulmasta ja etenkin nyt äitiysneuvolan kätilönä, kun kohtaan paljon ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tulevia miehiä ja naisia. Millaisin odotuksin he valmistautuvat omaan vanhemmuuteensa ja perhe-elämäänsä, jos some tuuttaa sitä kaunista ja kultaista, jossa kaukaisia ovat vauvaperheen väsymys, parisuhteen väistämättömät haasteet perheen kasvaessa, työ- ja kotielämän yhdistämisen vaikeus, imetyksestä arat rinnat ja synnytyksen jälkeinen tunteiden vuoristorata, vanhemmuuden vastuiden jakamisen pohtiminen tai vaikka lasten kasvatuksen moninaiset mutkat.

Luovutammeko me helpommin omissa parisuhteissamme sen vuoksi, että kavereilla on helpompaa ja kauniimpi elämä ja upeampi parisuhde? Entä jos tietäisimme totuuden? Entä jos kertoisimme avoimemmin? Tietäisimme, että muillakin on riitoja, että muutkin itkevät väsymyksen ja kiireen keskellä, että muutkin painivat ristiriitaisten tunteidensa kanssa, tai että kenellekään muullekaan lasten kasvattaminen ei ole aina ruusuilla tanssimista. Olisiko ne oman elämän haasteet helpompi kestää, jos ne olisivat totta myös muille? Olisiko arki helpompaa kestää? Tietäisimmekö selvemmin, mitä on normaali?

Meillä pari lapsistamme oli pohtinut, miten meillä puolisoni kanssa menee, kun heidän mielestään me olimme lähiaikoina riidelleet paljon. Me ihmettelimme mieheni kanssa mistä tällainen mielikuva oli tullut. Me emme kokeneet, että olisimme riidelleet paljon. Toki joulun alla pahimmassa hässäkässä ja paineen alla aikuisten tunteet ja kireys näkyivät varmasti myös lapsille. Lapset ovat herkkiä aistimaan. Yritimme selittää lapsille, että on aivan normaalia, että aikuisilla on välillä kinaa ja tiukempia keskusteluja. Sellaiset kuuluvat normaaliin parisuhteeseen. Tärkeintä on se, että asioista pystytään juttelemaan ja riidat selvittämään niin, että riidat eivät jää painamaan mieltä. Ehkä meidän täytyy kiinnittää huomiota siihen, että lapset huomaavat myös, että olemme sopineet. Yksi tärkeimmistä asioista, joita haluaisin omien lapsiemme oppivan, on se, että he osaisivat hyväksyä erilaiset tunteet itsessään ja käsitellä niitä yksin ja yhdessä keskustellen ilman toisen ihmisen tai hänen tunteidensa lyttäämistä. Toivoisin heidän oppivan ymmärtämään elämän monimuotoisuutta ja monimutkaisuutta ja olemaan tavoittelematta kultaisia reunuksia.

Sellaista kultareunaista emme elämästä ei ainakaan oman kokemukseni perusteella saa. Emme saa aina siistiä kotia tai ah, aina niin rakastunutta kumppania ja kauniisti käyttäytyviä lapsia. Emme voi välttää ikäviä tunteita tai ristiriitoja ihmisten välillä. Ei elämä ole sellaista eikä sen kuulu olla sellaista. Elämään mahtuu monia tunteita, siihen mahtuu ristiriitoja ja tiukkoja väittelyjä enemmän ja vähemmän tärkeistä aiheista ja enemmän ja vähemmän rakentavasti. Elämään kuuluu niiden ristiriitojen selvittäminen ja niiden sopiminen, jotta matkaa voidaan taas jatkaa. Elämään kuulu tunteiden näyttäminen ja purkaminen. Jotenkin toivoisin tämän normaalin näkyvän kulttuurissamme enemmän myös ulospäin. Minua se ainakin helpottaisi omassa ruuhkaisessa ja moniroolisessa elämässäni.

(Kirjan sivu: Ronnie Grandell, Itsemyötätunto)