Ikävä, uusperheemme tunteista eniten pinnalla

Olen lähikuukausina pohtinut ikävää ja siihen liittyviä tuntemuksia ja ajatuksia aika paljon oman uusperheemme näkökulmasta. Ikävä on tunne, jota eron kokeneet aikuiset ja etenkin lapset kantavat väistämättä mukanaan jollakin tavalla lähes aina. Ikävä on kaipausta, haikeaa oloa ja tunnetta siitä, että joku meille tärkeä ei ole lähellä. Tämä ikävä on ollut meillä läsnä monissa tilanteissa viime kuukausien aikana. Ikävä näyttäytyy miellä niin aikuisilla kuin lapsillakin, jokaisella omalla tavallaan. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

Yleisesti ikävä kai koetaan negatiivisena asiana, jonakin mikä pitäisi poistaa elämästä. Minä en ajattele niin. Ikävä kertoo siitä, että ihminen, jota ikävöit, on sinulle tärkeä, asuu sydämessäsi ja ajatuksissasi. Toki ikävän iskiessä päälle olo on kurja ja itku pyrkii silmään. Paljon on kuitenkin minusta kiinni siitä, miten ikävään suhtaudutaan.  Ja uusperheessä ja eroperheissä ajattelen nimenomaan aikuisen suhtautumistavalla olevan suuri merkitys.

Lasten ikävän tunteet. Omien lasten kohdalla tuntui alkuun siltä, että ikävä on ikään kuin jollain tavalla mukana aina. Lapseni kokivat, että aina joku puuttui ja sitä paikalta puuttuvaa vanhempaa kaivattiin jakamaan käsillä olevia asioita. Pikkuhiljaa, mutta paljon hitaammin kuin olin kuvitellut, lasten ikävän tunteet ovat alkaneet tasaantua.  Viikonlopuiksi isän luo tulevista bonuslapsista osa ikävöi äitiään. Kaikilla ikävän tunteet vaihtelevat ajanjaksosta toiseen hyvinkin erilaisina. Välillä kaivataan paljon ja välillä ei lainkaan. Ja kuten tyypillistä, ikävä näyttäytyy etenkin lapsilla siinä vaiheessa, kun päivän touhuilta rauhoitutaan sänkyyn.

Aikuisten ikävän tunteet. Puolisoni kaipaa lapsiaan, joita näkee vain joka toinen viikonloppu. Oma ikäväni on tasaista kaipuuta silloin, kun lapseni eivät ole lähelläni. Mutta omien lasteni rytmi on niin tasainen (viikko-viikko), että ikävä on helpompi sietää. Puolisoni ikävä on toisenlaista, ainakin minun näkökulmastani. Hänellä ei ole mahdollisuutta elää arkea lastensa kanssa, se mahdollisuus on häneltä viety. Ikävän tunteet tulevat esiin arkisissa tilanteissa, joissa tästä muistutetaan. Kevätjuhlat, vanhempainillat, koulun tapahtumat ja ihan ne arkisetkin tilanteet – hän osallistuu, mutta lapset eivät ole omia. En ihmettele, kun kyynel nousee silmäkulmaan. Omien perheenjäsentemme lisäksi näkyy ajoittain myös lasten toisten vanhempien ikävä lapsiaan kohtaan, lapsista tuntuu olevan vaikea irrottautua.

Välillä mietin, kenelle ikävä on vaikeampaa kestää aikuiselle vai lapselle. Oman ikäväni jaksan kantaa, mutta lasten ikävästä koen ajoittain syyllisyyttä. Minä olen valinnut eron ja eron vuoksi lapseni kantavat ikäväänsä. Toki seuraava ajatus on aina, että lapsillani on asiat huomattavasti paremmin nyt kuin silloin, kun elimme vielä ydinperheenä. Joka tapauksessa lapsen ikävän tunnetta on välillä vaikea kestää. Eikä helpoin kohta ole se hetki viimeisenä illalla, kun omakin pää kaipaa jo nollaamista ja rauhoittumista.

Kuitenkin lapsen ikävän tunne kestää yleensä vain hetken. Paras paikka rauhoittua on syli, ei itku silmässä kauaa viivy. Lapset ymmärtävät, että ikävä on rakkautta ja toisen tärkeäksi kokemista. Joskus on möykkyä rinnassa ja kyyneltä silmäkulmassa, mutta hetken fiilistelyn jälkeen tunne on selätetty ja rauhoittunut. Lapsen ikävän tunteet ja aikuisen omat ikävän tunteet ja syyllisyys tai harmi lapsen ikävän tunteista olisi pystyttävä pitämään erillään. Ei aina kovinkaan helppoa. Me voimme tukea ja opettaa lapsillemme taitoja, joilla ikävää oppii sietämään ja sen kanssa tulee toimeen, mutta emme voi antaa ikävän määrittää tapaamisia tai voivotella ikävän ympärillä niin, että ikävästä kasvaa entistä isompi möykky.

Ikävän selätys. Meillä toimivia ikävän selätyskeinoja ovat olleet perinteiset sylittelyt ja halailut. Asiaa pohditaan ja siitä keskustellaan, mutta sitä ei märehditä. Itkut saa itkeä ja kyyneleet pyyhkiä aikuisen rintamukseen. Möykkyä rinnassa silitellään ja hellitään ja ikävä pehmenee. Piirretään kortti tai lähetetään viesti. Halaus auttaa aina. Ja sitten se jonkun muun mukavamman asian ajattelu, jotta ikävä jää taas hiukan taka-alalle.

Jatkamme siis elämäämme ikävän kanssa ja opettelemme elämään se rinnallamme toinen toistamme auttaen ja huonossa hetkessä tukien. Sen verran vahvasti tämä asia kuitenkin mukana kulkee, että mielelläni kuulisin myös muiden ajatuksia ja keinoja elää asian kanssa.